Rahanpesulain valvonta on lisääntymässä. Ilmoitusvelvolliset alkavat saamaan painetta monelta suunnalta lain velvoitteiden täyttämiseen. Kukaan ei tunnu tietävän, missä valvovien viranomaisten asettama rima on. Tässä kuitenkin yksi ilmainen neuvo, joka säästää varmasti resursseja.

Lain keskeinen piirre on riskiperusteisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että ilmoitusvelvollisen on mitoitettava valvontatoimenpiteet havaittujen riskitekijöiden mukaan. Jos yksittäisen asiakkaan riski rahanpesuun ja terrorismin rahoittamiseen on pieni, niin silloin riittää, että asiakkaasta kerätään minimitiedot, jotka ovat:

  1. Tiedot tosiasiallisista edunsaajista ja heidän poliittinen vaikutusvaltansa
  2. Yhtiön hallituksen jäsenet
  3. Yrityksen edustajan henkilöllisyyden todentaminen

Rahanpesulain minimivaatimus on siis selvittää, kuka yhtiön omistaa, ketkä kuuluu sen hallitukseen ja liittyykö edunsaajiin poliittista vaikutusvaltaa. Mieleeni tulee, että onko turhaa byrokratiaa se, että tietää, kuka saa asiakasyrityksestä taloudellisen hyödyn?

Riskisiltä asiakkaalta täytyy kysyä tarkempia tuntemistietoja ja heidän toimintaansa täytyy valvoa tiukemmin. Riskiä lisääviä tekijöitä on voisi luetella pitkän liudan. Keskeisimmät liittyvät kuitenkin toimialaan ja niihin maihin, missä asiakas toimii. On täysin perusteltua sanoa, että rahanpesua on enemmän ravintola- ja rakennusalalla kuin esimerkiksi vähittäiskaupan alalla. Toisaalta yritys, jonka asiakaskunta on itärajan toisella puolella altistuu varmasti useammin epäilyttäviin toimiin kuin täysin kotimainen yhtiö.

Palataan riskiperusteisuuteen. Ilmoitusvelvollisen ei tarvitse pyytää turhia tietoja asiakkailtaan. Ilmoitusvelvollisen on kuitenkin luotava itselleen toimintamalli, jossa asiakkaan riskittömyys perustellaan ja dokumentoidaan. Tämän voi toteuttaa esimerkiksi niin, että ilmoitusvelvollinen tekee itselleen luokittelumallin, jossa asiakkaat kategorisoidaan eri riskiluokkiin merkittävien riskifaktorien perusteella. Tällaisella luokittelulla yleensä valtaosa asiakkaista voidaan perustellusti luokitella matalariskiseksi, jolloin kerättyjen tuntemistietojen laajuus ja niiden päivitys ei aiheuta turhaa työtä. Olennaista dokumentoida luokittelu ja kertoa jokaisen asiakkaan kohdalla perustelut valitusta riskiluokasta!

Ilmoitusvelvollisen suurin työ ei ole siis tietojen kerääminen vaan asiakkaan tunteminen. Valitettavasti tuntemista ei ole tapahtunut, jos sitä ei ole dokumentoinut. Clento keskittyy näiden toimenpiteiden suoraviivaistamiseen. Määrittele riski ja dokumentoi se. Älä tee turhaa työtä vaan tee se organisoidusti valmiiksi mietityllä työvälineellä.

Jukka Kojola AML-asiantuntija, Clento Oy